lauantai 24. maaliskuuta 2007

Sukellus vajoavan kaupungin karnevaalihumuun!


Venetsia on aina ollut minulle "se kiehtova paikka missä on käytävä joskus". Historiaa henkiviä pytinkejä, lumoavia maisemia veden varassa ja onhan Venetsia ja sen laguuni julistettu yhdeksi Unescon Maailmanperintölistan suojelukohteeksikin, vaikuttavaa.





Santa Lucia-rautatieasemalta ulospäästyämme avautui kaunis, juhlaan puettu Venetsia. Aurinko nauroi ja kirmasimme konfettien lennellessä maalauttamaan karnevaalimaskit itsellemme.
Yritimme edetä ihmisvilinässä kohti Venetsian keskusaukiota, Piazza San Marcoa. Matkanvarrella ylitimme sympaattisia siltoja, ihmettelimme kirkkoja ja pakenimme huippuunsa nostettuja hintoja paikalliseen pikapizza-ravintolaan aterioimaan. Matka piskuisen kaupungin läpi kesti yllättävän kauan... johtuen ehkä minusta ja jokanurkantakana kuvausta huutavista upeista silmänräpäyksistä. Silmänräpäyksiä kertyi muistikortille yli 300.

Carnevale tulee latinan sanoista: carne levare, hyvästit lihalle. Ensimmäiset karnevaalit pidettiin jo vuonna 1039 ja naamioiden käyttöä rajoittavia lakeja tunnetaan 1200-luvulta lähtien. Naamioiden käyttö oli ainutlaatuista, erottamaton osa arkea. Venetsian valtiomuoto poikkesi täysin muista Euroopan valtiomuodoista ja jatkuva taistelu vallasta oli uuvuttavaa. Perinteiseen naamioasuun, bauttaan, pukeuduttiin melkein ympäri vuoden (lukuunottamatta kesähelteitä). Naamioiden varjossa ihmiset saivat rentoutua ja yhteiskuntaluokkien väliset jännitteet vähenivät. Kadunmiehelläkin oli sananvapaus. Naamioiden uskottiin myös suojaavan kulkutaudeita ja rutolta. Naamioiden suojissa kuitenkin oli helppoa tehdä mitä vain ja naamiot muotoituivatkin synonyymeiksi uhkapelille, rakkausjutuille; turmiolliselle elämälle. 1797 Napoleon lopetti naamioiden aikakauden ja viimeisen naulan iski Mussolini vuonna 1930. Kuitenkin vuonna 1979 karnevaalit tekivät naamioineen come-backin! Samalla herätettiin henkiin perinteiset naamiontekijät, mascarerit, ja heidän kädentaitonsa.

Ilta Venetsiassa läheni loppuaan ja kirmasimme (juoksimme) kohti Santa Lucia-rautatieasemaa. Pienet sokkeloiset kujat osoittautuvat tiuhaan tahtiin umpikujiksi, mutta selvitimme labyrintin. Kaupunki vajoaa 4mm vuosivauhdilla, joten uusi visiitti on edessä... pian.

Ei kommentteja: